Moi!

Mie oon niin innoissani pitkän tauon jälkeen tässä näppiksen ääressä etten tiedä miten päin osaisin olla! Paljon on mahtunut viimeiseen puoleen vuoteen ja se näkyy vahvasti myös täällä blogin puolella. Ilme on uudistunut ja jatkossa enemmän kuin yritykseni nimissä, kirjoitan enemmän henkilökohtaisesti omasta olemisesta. Mennikkö on edelleen olemassa ja valmiina toimimaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta, mutta viettää tällä hetkellä enemmän hiljaiseloa ja mie keskityn olennaiseen eli läsnäoloon itselle, ympärillä oleville, Pihlalle ja loppukesästä syntyvälle toiselle lapselleni luottaen että oikeat asiat ja ihmiset tulee vastaan oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan.

Viimeisen puolen vuoden tapahtumista ja sisäisestä myllerryksestä saisi varmaan romaanin, mutta mie en mitenkään jaksa kertoa kaikkia niitä käänteitä mitä siihen mahtuu, täytyy sanoa että aika on ollut miun elämän yks rankimmista jaksoista. Sitä on vähän niinkuin tavaroiden hamstraaja muuton yhteydessä, vaikka ajattelee, ettei sitä tavaraa paljoa ole, niin kuitenkin saa huomata jokaisen nurkan ja komeron siivotessaan, että taas on kertynyt paljon ylimääräistä, jota ei ole edes huomannut. Sitä on havainnu entistä tiukemmin jämähtäneitä toimimattomia mielen kuvioita itsessä, joista irtipäästäminen on ollut ennenkokemattoman sisäisen tuskan läpikäymistä.

Ulkoisesti kaikki asiat on olleet koko ajan kunnossa, meillä on ollut ihana asunto, niinkuin syksyllä kerroin, hyvää ruokaa pöydässä, tiivistä yhdessä oloa mutta samaan aikaan jokaisella läheiselläni/yhteisööni kuuluvalla on ollut erittäin voimakasta sisäistä kasvua ja itsenäistymisen aikaa, hiljaiseloa itseä tutkien. Jumahtaneisuutta. Pitkät talviunet. Nyt kun vihdoin näyttää siltä et kevät on koittanut ja alkaa taas herätä eloon, sitä huomaa, että uskomattoman moni asia omassa olemuksessa on muuttunut, keventynyt. Näin jälkikäteen voi kyl olla kiitollinen, että on saanut tuollaisen kokemuksen, jonka aikana on pakottanut itsensä syntymään uudelleen ja luopumaan kaikesta, mikä ei vastaa sitä mikä minä olen.

Liian hyvää ollakseen totta

Niin jännää kuin se onkin, meidän yhteisössä kaikki asiat on olleet liian hyvin ja kaikki on liian turvallista ja varmaa. Se on ajanut siihen, että jokainen on täysin jumahtanut paikoilleen, ja henkilökohtainen kehitys, oppiminen, kasvaminen, laajeneminen, eteenpäinmeneminen, kokeminen ja ylipäänsä eläminen on jäänyt pois. Lopulta se ajaa siihen, että vaikka on kaikki pelit ja vehkeet, samanhenkisiä ihmisiä, rivitaloasumisen edut ja kaikki ulkoiset puitteet kunnossa, sielu kuihtuu, eikä kenelläkään ole enää toisilleen annettavaa. Todettiin yhdessä että kun tämä henkilökohtaisen kasvun rankka aika ja sisäänpäinkääntyneisyys on jaettu yhdessä, nyt on aika taas jatkaa eteenpäin ja alkaa elää uudella kevyemmällä olemuksella. Mie palaan takaisin juurilleni Heinolaan.

Tällaiset tilanteet ajaa huomaamaan, miten vahvasti on taas luokitellut erilaisia asioita hyviksi tai pahoiksi, oikeiksi tai vääriksi. Jostain syystä mieli haluaa tehdä asioista vaikeampia kuin ne on, luoda monimutkaiset tarinat ja puitteet asioiden ja ihmisten ympärille, rakentaa ja kasvattaa omaa persoonaansa haluamallaan tavalla. Luokitella itsensä arvoasteikolle, jossa on aina liian huono jossain tai liian vähän jotain, tai vastaavasti ainakin parempi kuin tuo tai oikeammassa kuin nuo. Tai ainakin "rikas", "köyhä", "äiti", "vaimo", "kuuluisa" tai mihin ikinä keksiikin samaistua. Todellisuudessa en ole mitään noista. Kaikki ne ovat mielen pitkälle jalostettuja tarinoita ja pakkomiellettä olla joku tai jotain.

Mie oon jopa syyllistäny itseäni siitä, että miun on oltava jotenkin viallinen, kun ulkoiset puitteet on kaikki niinkuin oon aina halunnut, ja sisällä vaan on tyhjää. No kai nyt, ku istun kotona tutussa ja turvallisessa ja oon vaihtanut eteenpäin menemisen paikoillaan junnaamiseksi. Hihh!! Kyllä mie oon niin innoissani et asiat liikkuu ja jotain ihan uutta ja hienoa pääsee taas ilmentymään elämään, kun nousee omille jaloille.

Havaintoja Nyt

Nyt kun tuntuu, että mie oon taas elossa, ja mietin vuoden takaisia elämäni suurimpia haasteita, näyttää ihan siltä, että kaikki niistä ovat lähteneet ratkeamaan, ihan itsestään. Monenlaiset palapelit palikat, joita aiemmin on väkisin yrittänyt saada paikoilleen, liukuu nyt ihan itsestään omille paikoilleen. Tuntuu että tarve perustella omaa olemista on vähentynyt radikaalisti. Sellainen yltiöpäinen positiivisuus on tasoittunut kovasti! Oon antanut täällä blogissakin ymmärtää että miun elämä on yhtä ruusuilla tanssimista ja pilvilinnoja, ja ilmeisesti jotenkin väkisin yrittänyt pitää itteni sellaisessa hurmion tilassa. Ja kertoa siitä mahdollisimman monelle Nyt kun tarkastelen tuota, niin ei kuulosta ihan tasapainoiselta olemiselta! Hassua. Niin sitä ihminen muuttuu. Tarve ymmärtää asioita järjellä ja luokitella on vähentynyt. Kirjoitustyylikin taitaa olla nykyään enemmän miun näköinen. Miun elämä on yksinkertaistunut huomattavasti ja en meinaa pysyä housuissani kun tajuan miten paljon oon vapauttanu omaa energiaa, jota voin käyttää ihan mihin ikinä haluan! Nyt kun mie kirjottelen tätä tekstiä, huomaan että mie todella tykkään miun elämästä. Mie ihan oikeesti oon elossa, tässä hulinassa, jossa kaksi raskaana olevaa naista yrittää kuvata videomateriaalia syksyllä ulos tulevaa Toisenlaiset äidit -sarjaa varten kahden 4-vuotiaan leikkiessä muuttolaatikoiden keskellä. Paikkakunnanvaihdos on vielä tämän kuun puolella ja jatko on ihana mysteeri! Nautin täysillä viimeisistä yhteisöllisistä hetkistä tällä erää. Tervetuloa uusi ja tuntematon!