Toistaiseksi viimeinen postaus

Miul on viime aikoina pyöriny mielessä, että jotain täytyis blogiin saada kirjattua taas. Nyt ku oon joulunvietossa maalla, on aamu, toiset vielä nukkuu, ja miulla aamukahvi terästettynä hyvällä musiikilla ja pieni hymyilevä Okkopoika makoilee vieressä, tuntuu oikeelta pysähtyy hetkeks tän asian äärelle.

Blogaamisen aihealueet alkaa olla aika laajoja ja pelkkä teksti on tosi karkea muoto ilmaista asioita, ku sitä asiaahan riittäis siinä määrin, että en tiedä mistä aloittaa. Haluisin niin paljon jakaa kaikkea sitä, mitä miun pään sisällä liikkuu, mut mie pahoin pelkään että tää blogi ei enää palvele sitä tarkotusta. Asiat, joita haluan jakaa, koostuu niin isoista kokonaisuuksista, että teksteistä tulis romaanin mittasia eikä niitä jaksa enää lukea.

Hymy kyllä nousee huulille ku lukee omaa elämäänsä täältä. Tää on ollu sellanen kanava, johon mie oon herkimmilläni kussakii hetkessä pohtinu syntyjä syviä. Tässä kohtaa on helppo poimia mikä tahansa teksti ja huomata siitä suoraan mitkä teemat on siinä vaiheessa elämää ollu pinnalla, mitä oon pohtinu, mitkä on ollu miun haasteet eli mitä on ollu sydämellä missäkin kohtaa ja millanen kehitysvaihe ylipäänsä on ollu menossa. Täytyy sanoo et kasvu on ollu hurjaa ja pelkästään viimesintä tekstiä silmäillessäni huomaan kuinka paljon oon omaksunu uutta. Ja vauhti senkun kiihtyy. En oo sama tyyppi kun eilen, viikko sitten, kuukausi saati vuosi sitten!

Mie toivon, että sen sijaan, että luet tätä blogia, etit miut käsiisi ja vietät miun seurassa aikaa, ilman oletuksia tai odotuksia (jotka on poimittu menneen perusteella, miten viimeksi on ollut). Kaikki se asia, mitä mie yritän tänne kirjottaa, näkyy ja kuuluu kaikilla aisteilla ihan livenä. Se saattaa tulla ilmi yllättävilläkin tavoilla. Hiljaisuutena. Kiusallisena hiljaisuutena. Nauruna. Keskusteluina. Ilona. Suruna. Itkuna. Mie en enää yritä mitään. Mie en enää ole se "auttaja", joka kuuntelee kaikkien ongelmat ja inspiroi jokaista menemään eteenpäin. En oo se aina yltiöpositiivinen ja sanavalmis ulospäinsuuntautunut Maiju, jona monet miut tietää. Ei siksi, etteikö miussa olis positiivisuutta, iloa, uskoa, toivoa ja rakkautta. Vaan siksi, että mie haastan siut olemaan sinä ihan sellaisenaan, yrittämättä muuttaa sinuu miksikään muuksi. Jos siulla on jaettavaa, miun ei tarvitse motivoida tai rohkaista sinuu ensin jakamaan. Jos ei ole jaettavaa, se saa olla niinkin. Jos haluat olla siinä, ole. Jos haluat lähteä, lähde. Mitään ei tartte vääntää mihinkään muottiin, "mitähän tuo nyt ajattelee jos teen/en tee / sanon/en sano..." Miulle riittää oleminen! Kaikki ei välttämättä ole miltä näyttää ja toisaalta kaikki on just niin yksinkertasta kun mitä onkin.

Miulla ei yksinkertasesti ole julkisivua. Vieraskoreutta. Etikettejä. Mie haluan olla jokaiselle ihan puhdas mie, joka sen käsitteen "Maiju" takana on. Luonnollisin ja aidoin mahdollinen mie sellaisena kun mie missäkii hetkessä olen ilman odotuksia, oletuksia, luokittelemista. Sillä ei niinkään ole väliä, mitä tehdään, ennemminkin sillä, miten tehdään, millä intentiolla.

On vielä muutamia asioita, joita oon kovasti tutkinut ja joista oon yhdistäny sellasia kokonaisuuksia, jotka haluan tuoda esille. Tässäkin blogissa oon niinsanotusti edustanu tiettyjä asioita, vaihtiehtoishoitoja, luonnonmukaisuutta, terveyttä, henkisyyttä, tms. Oon oppinu että mikään asia ei sulje toista pois. Vaan sinä tai minä itse kykenee päättämään mikä itselle on totta ja miten asiat on. Tässä muutamia tärkeiksi havaitsemiani oivalluksia.

1. HENKISYYS
Koko termi tuntuu omituiselta. Tavoittelemisen arvoiselta. Täytyy käydä kaikenmaailman messuilla, meditoida, olla kasvissyöjä, whatever. Ei täydy. Henkisyys ei ole tuolla jossain. Se ei löydy Echart Tollen kirjoista. Niin kauan, ku sitä ettii, se on tavoittamattomissa. Kaikki on tässä ja nyt. KAIKKI. Ei ole olemassa käsitettä "henkisyys", jonka sisälle mahtuu vain tietyn tyyppiset asiat/ihmiset/tavat. Niinkutsuttu henkisyys on kaikki mitä on, sisältäen myös ne asiat, joita ei henkiseksi haluais myöntää. Se on mielentila, ei mitä, vaan MITEN. Sitä ei voi päätellä, olettaa, tavoitella. Se on oma henkilökohtainen kokemuskenttä juuri nyt.

2. TERVEELLINEN RUOKAVALIO
Ruokavalio? Mitä se tarkoittaa? Tietyssä laatikossa toimivaa itsensä rajoittamista? Viime vuosina on ollut monenlaisia villityksiä, niinku nyt vissiin aina, on karppia, raakaravintoa, gluteenitonta, maidotonta, aivotonta. Kaikenlaista on tullu kahlattua läpi ja jokaisessa on puolensa. Mitä jos mie sanoisin, että siun ulkopuolella ei ole mitään voimaa? Ei edes ruoassa. Jos siun mielentila on oikea ja puhtaalla pohjalla, voit saada maailman mahtavimman olon mäkkärin Big Macista. Jos ei, todennäkösesti turvotus on melkoinen ja huono olo taattu ja siihen vielä morkkis päälle. Jos intentio on oikea, mitä vaan voi syödä. Täytyy tutkia sitä mitä aidosti haluaa. Tietysti jos itseäsi arvostat ja kehoasi kuuntelet, ni syömäsi ruoka on automaattisesti just siulle sitä parasta ja todennäkösesti minimiprosessoitua. Oman oikean kuuntelu ei tartte ulkoapäin määriteltyä ruokavaliota, vaan pysähtymistä itsensä äärelle. Mitä mie syön, miksi (puhtaasta ilosta syödä vai liittyykö tähän tylsyyden tai jonku muun tunteen väistelyä...), tuleeko siitä hyvä/huono olo jne. Ruuastakin puhuttaessa voin päätyä samaan lopputulokseen; Ei niinkään se, MITÄ, vaan MITEN.

3. IHMISSUHTEET
Elämä koostuu ihmissuhteista. Ihmissuhteet tekee onnelliseksi. Ihmissuhteet on elämän tärkein asia. Ihmissuhteet pysyy kunnossa hyvällä huoltamisella. Näinkö? Jokainen noista lauseista on pitänyt miulle paikkaansa. Mutta onko näin? On ollu miun itteni kannalta yks merkittävimpiä ahaaelämyksiä uskaltaa kyseenalaistaa tällaiset uskomukset. Mie ite olen oman elämäni pää. Itteni kanssa synnyn, nauran, itken, ahdistun, riemastun, elän, kuolen. Miulla on aina mukana mie, ihan yrittämättä. Näin on myös aidosti muiden kanssa. Ei miun tartte ketään pidellä miun matkassa, oikeat ihmiset pysyy siinä ja kulkee lähellä yrittämättä. Silloinkin, kun ei ole niin paljon yhteistä. Ketään ei tartte yrittää manipuloida olemaan siinä esimerkiks keskustelun ylläpitämisellä. Vasta ku hiljaisuus koittaa, voi nähdä, kuka siihen aidosti jää ja kenellä on kiire seuraavien impulssien luokse. Aitoja ihmissuhteita ei tarvitse huoltaa. Vaikka edellisestä tapaamisesta olis 10 vuotta, aina voi jatkaa siitä mihin on jääty ja pikemminkin luoda uutta just nyt eikä tavan vuoksi tehdä sitä "mitä yleensäkin on ollut tapana tehdä". Kaikki mitä teet, tee se itseäsi ajatellen. Näe ihmisiä siksi, että itse haluat, ei siksi, että toinen haluaa. Ku kaksi ihmistä tapaa intentiona se, että molemmat itse haluaa tavata toisen, sisältö on taattua. Ei tartte miettiä ja kyseenalaistaa että haluaako tuo oikeesti olla tuossa. Älä epäröi kieltäytyä silloin kun se on paikallaan. Se ei ole ilkeyttä. Uskalla mennä täysin oman tunnon mukaan, ja oikeat ihmiset on oikeaan aikaan edessä. Ne vähemmän oikeat jää luonnollisesti ilman kummempaa draamaa pois pikkuhiljaa. Vasta ku et ole riippuvainen kenestäkään etkä tarvitse ketään elääksesi, ollaksesi, iloitaksesi, niin voit saada kaiken. Sillon seurassa oleminen tapahtuu puhtaasta ilosta eikä perustu täytettäviin tarpeisiin. Uskalla sopivan tilaisuuden tullen kohdata yksinäisyys, se on kaikkea muuta kuin yksinäistä.

Olishan näitä. Kuten sanottu, tule fyysisesti miun luokse, vietetään aikaa yhessä, hengaillaan, katotaan, miten asiat näyttäytyy just siinä hetkessä. Mie en voi korostaa liikaa sitä, että uskalla toimia. Hirveän moni tietää aidosti sisällään, mitä täytyy tehdä, jotta oma oleminen ja elämä menisivät onnellisempaan suuntaan. Tää koskee niin isompia suuntaviivoja, kuin ihan jokapäiväisiä pieniäkin juttuja, kuten mitä haluat tänään aamupalaksi. Tietoa on tänä päivänä riittävästi kaikille saatavilla, ja jokainen tietää viimeistään pienen pysähtymisen jälkeen, mitä mie voin just nyt tehdä voidakseni paremmin. Asiat voi nähdä ahdistavina, tai kasvualustana jollekkin uudelle, jännittävälle, pelottavalle, tuntemattomalle. Lopeta asioista tietäminen ja aloita toimiminen. Ota vastuu.
Ihan joka hetkessä voi valita tehdä oman oikean mukaan. Tiskaamisestakin saa taidetta ku keittää hyvät sumpit ja laittaa lempimusiikkia soimaan ja alkaa vispata lautasia samalla tanssahdellen, siulla on kaikki valta tehdä omasta elämästä just niin suurenmoinen kun se voi olla! Koskaan ei ole myöhäistä, aina on uusi NYT-hetki, jolloin voi päättää reagoimisen sijaan luoda kokonaan uuden tavan kohdata asiat. Ei ole olemassa mitään pysyvää toimintamallia tai kaavaa, joka hetki päätät itse toimia joko samalla lailla kuin eilen tai luoda jotain uutta ja yllättävää ja rikkoa toimintamallit, jotka ei miellytä. Uskalla päästää sisäinen lapsi valloilleen, hullutella, tehdä jotain mitä et oo koskaan ennen tehny! Älä jää paikoillesi. Kyseenalaista. Kokeile uutta. Pidä mahdotonta mahdollisena. Tiedä, että vain sie itse voit tuomita/pelastaa itsesi, siulla on oma uniikki polku ja päätösvalta, miten haluat suhtautua eteen tuleviin asioihin.

Näillä eväillä toivotan ihanaa joulua ja elämäsi parhainta, rohkeinta, rikkainta ja onnellisinta uutta vuotta 2016! Nähään elämässä!

Muutoksen sietämätön luonnollisuus

Minuu kiehtoo ihan älyttömästi erilaiset ihmiset, niiden tapa olla. Miten paljon jokaisessa on potentiaalia olla mitä tahansa, mutta usein se jää taka-alalle. Kuka mie oon? Oon tykästyny toteamaan monessa yhteydessä, että mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Kuitenki aina välillä käytännössä huomaa, että en oo oikein itekkään sisäistäny sitä, mistä puhun. On jännä juttu, että jostain syystä sitä huomaa kivoja asioita tässä maailmassa, tai omassa olemuksessa. Siitä on helppo tehdä status. Tällainen minä olen, tällaisista asioista mie nautin. On tarve lukittautua, etsiä turvaa ja varmuutta jostakin ja olla jotakin. Saada itteni ulkopuolelta jotain pysyvää, mitä miulla ei vielä ole. Ja kun asiat  luonnollisesti muuttuu, huomaa, että olen takertunut tähän asiaan, enkä halua, että se muuttuu. Tää johtaa ennemmin tai myöhemmin epämukavuuteen. Varmuutta ja pysyvyyttä ei ole missään muualla, kuin miussa itessä sisällä, ja elämä tapahtuu koko ajan ja tulee uusia juttuja. Vaan mie ite tällasena olen se pysyvä ja varma osa miun ainutlaatuista elämää.

Esimerkkitarina. Sitä huomaa vaikka, että on viime aikoina saanut huikeita tuntemuksia pyöräilystä. Aina, ku on hypänny satulaan, inspiraatio nousee ja tuntee sen ihanan vapauden huuman, jonka ohitse vilisevät maisemat saa aikaan. "Olen siis pyöräilijä", kokija ajattelee. Ja koska olen päättänyt olla pyöräilijä, kokoan pyöräileviä ihmisiä ympärilleni ja perustan oman pyöräilykerhon, jonka puheenjohtaja olen, se tuntuu hyvältä ja kaikki on iloisia. Vuoden päästä toiminta on täydessä vauhdissa, mutta joku mättää. Pyöräkerhon toiminta ei meinaa enää kiinnostaa, vauhdin huuma on muuttunut viikottaisiksi velvoittaviksi aikatauluiksi, joista on pidettävä kiinni. Mutta enhän mie voi tätä lopettaa, ihmiset tykkää ja oonhan mie sentään pyöräilijä ja kerhon puheenjohtajakin vielä, tätähän mie halusin! Nautinnosta tuli ahdistus. Mikä meni pieleen? Alunperin pyöräily tuntui mahtavalta elämykseltä, mikä muuttui?

Mie, kokija! On täysin luonnollista, sallittua ja suotavaa että mielenkiinnon kohteet muuttuu elämänvarrella! Joka ikisessä hetkessä myö luodaan ittemme uudestaan vastaamaan sen hetkisiä tarpeita (kiinnostuksenkohteita), jotka juuri tässä hetkessä tukee parhaiten sitä mitä mie olen. Mie olen ihan eri ihminen kuin vuosi sitten, saati kymmenen vuotta sitten. Tänään haluan syödä omenan, seuraavana päivänä parhaiten maistuu päärynä. Ei ole sattumaa, että omena ei maistu päivittäin. Myö halutaan monipuolisesti makuja, keho tarvitsee ravinteita, ja olishan se aika tylsää syödä koko elämän ajan päivittäin omenoita, kun maailma on pullollaan erilaisia maittavia hedelmiä. Myö kyllä tiedetään sisällämme, mikä meille on hyväksi, mutta muutoksen pelko sanoo toista. Pelko saa uskottelemaan itselle todentuntuisesti vielä vuodenkin jälkeen, että "Olen pyöräilijä, tästä pidän", vaikka aito mielenkiinto on jo uusissa asioissa. Näin status muuttuu ahdistukseksi ja velvoitteeksi ajan mittaan. Mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Lukittautuminen ajatuksiin siitä kuka olen ei ole luonnollista, olemme jatkuvasti muuttuvia ja oppivia yksilöitä. Erilaiset tilanteet palvelevat aikansa, mutta jäämällä tuttuun ja turvalliseen pidemmäksi aikaa pelon ajamana vain siksi, että näin olen päättänyt, kasvu ihmisenä hidastuu ja tyrehtyy, ja lopulta mikään ei tunnu miltään. "Ei miltään" on kehomme ainutlaatuinen tapa yrittää kertoa, että jotain on muututtava samaan aikaan kun ajatuksemme edelleen yrittää uskotella että kaikki on hyvin. Tai ainakin ok. Siedettävää.

Kun lapsi leikkii, on luonnollista, että mikä tahansa eteen osuva tilanne on mielenkiintoinen ja inspiroiva. Ulkona eteen tulevat pikkukivet muuttuvat kristalleiksi ja aarteiksi spontaanisti. Seuraavassa hetkessä, kesken kristallileikin, lapsi havaitsee mielenkiintoisen kepin, josta muotoillaan seuraavan leikin ydin. Lapsi ei ajattele, että kristallileikkiä täytyy jatkaa koko päivä, seuraava viikko, kuukausi, vuosia... Lapsi kokee pikkukivien tuoman ilon täytenä tästä hetkestä käsin, takertumatta, ja siirtyy luonnollisesti seuraavaan aktiviteettiin siinä vaiheessa kun koko pikkukivien muodostama kokemus on koettu, kaikki ilo, oppi ja hyöty on otettu irti. Aikuinenkin ymmärtää, että lapselle on luonnollista elää hetkessä, vaihtaa leikkiä sen mukaan, mikä missäkin hetkessä kiinnostaa. Kasvaessamme aikuisiksi alamme etsiä pysyvyyttä, joka saattaa hidastaa luonnollista siirtymää tilanteesta toiseen. Alamme pelkäämään luonnollista muutosta, siitä tulee monenlaisia tunteita herättävä vihollinen. Etenkin suurempien muutoksien äärellä tärkeäksi kysymykseksi muodostuu "Mitä muut ajattelevat jos tämä tapahtuu?" tai vastaavasti toisten ihmisten luonnolliset muutokset tuomitaan jopa vihan siivittelemänä "typeräksi", "tuuliviiriksi", "huliviliksi", "Se ei osaa päättää mitä haluaa". Nykyinen tilanne ei ole tyydyttävä ja aiheuttaa stressiä, mutta muutos pelottaa vielä enemmän kuin nykyisyys, ja saa reagoimaan vihasta käsin tai jättää toimimatta. Tästä syystä ihmiset jatkavat esimerkiksi huonoissa ihmissuhteissa. Vapautuminen nykyisyyden ahdistuksesta vaatii rohkeutta hyväksyä nykyisyys ja sen jälkeen nöyrtymistä ja antautumista tuntemattomalle, jollekkin, mitä ei vielä tiedä. On murrettava kaikki uskomukset, odotukset ja oletukset yksitellen. Juuri siinä piilee aito vapaus ja sanaton voima.

Iso osa muutoksista tapahtuu luonnostaan. Mie oon pikkuhiljaa oppinu kiinnittämään huomiota niihin epämukavilta tuntuviin, koska joka ikisellä kerralla niihin sisältyy ihan älytön määrä tietoa miusta itestä miulle itelle, mikä ois sen tärkeempää? Muutos ahdistaa vain sillon, kun on luonut odotuksia ja oletuksia siitä, että nykyinen tilanne on muuttumaton totuus. Isoimmista, kamalimmista ja pelottavimmista muutoksista vapautuu eniten energiaa omaan käyttöön, kun muistaa, että ainiin, elämä jatkuu, asiat muuttuu, ja niin pitääkin! Ne pakottaa kerta toisensa jälkeen miut kyseenalaistamaan sen, kuka mie oon, tai kuka oon luullu olevani. Jokainen luontainen muutos käy helpommin ja sujuvammin, kun oivaltaa, että se vie eteenpäin, ei taaksepäin. Se tuo aina uusia aspekteja ja mahdollisuuksia. Muutos pitää miut elossa! Vasta ku muistaa, että mie en ole mikää tai kukaa, mie voin olla mitä ikinä haluan. Joka hetki, ilman rajoitteita, jatkuvasti kasvaen, muuttuen, uusista asioista kiinnostuen, kun samalla vanhat tarpeettomat jäävät pois helposti omalla painollaan. Oman itsen pysyvyys elämän muutoksissa tulee selkeemmin esille, asiat yksinkertaistuu ja samalla sitä raivautuu tilaa jollekkin uudelle!

Parisuhteellisuus

Paljon puhuttu parisuhde! Aihe josta mie en oo osannu kirjoittaa sanaakaan. Oon ollu täydellisellä tutkimusmatkalla itekkin, jo pitkään. Ihmissuhteet ja etenkin parisuhde on tosi kiehtovia ja mielenkiintoisia aihealueita, miten ihmiset niissä toimii, mistä erottaa toimivan ihmissuhteen, miksi niin monet nykyään eroavat. Se, miten paljon oon saanu heivata kaikenlaisia käsityksiä ja uskomuksia romukoppaan parisuhteen saralla, on yllättäny todella. Näyttää siltä että mie oon oppinu elämäni varrella jostain ulkoa ihan kummallisia malleja, mistä ei sitten millään saa muovattua toimivia pitkällä tähtäimellä. Ja jotka on pakko murtaa yksitellen ollakseen vapaa olemaan toiselle aidosti.

Mie en oikeastaan enää mielelläni edes luokittele itteäni olevaksi "parisuhteessa" tai "sinkku", koska liian usein nimenomaan tuo status on pitäny sisällään erilaisia käsityksiä siitä, miten asioiden _pitäisi olla_, ja ite ainakin helposti huomaamatta oon alkanu toimia uuden "identiteetin" odotusten mukaisesti ja siinä sivussa unohtanut että todellinen mie ei ole muuttunut mihinkään. Sellanen perinteinen parisuhde on vähän liiankin hyvä kasvualusta pitkäaikaiselle vihalle, inholle ja katkeruudelle toista kohtaan, josta sitten itse kärsii vielä enemmän. 

Parisuhde voi myös olla mahtava tilaisuus oppia asioita omasta itsestä, kohdata kipeimmät sisäiset puutteensa silmästä silmään, oppia rakastamaan ja ymmärtämään omaa sisäistä lasta, kaatua ja nousta taas jaloilleen entistä eheämpänä ja ihanampana. Ei ole oikeaa tai väärää, miun mielestä antaa kaikkien kukkien kukkia ja ihan mikä tahansa laajentava ja eteenpäinvievä kokemus on hyvästä, näytti se ulospäin sitten miltä tahansa. Erokin voi olla vapauttava ja voimaannuttava kokemus, sen kummemmin luokittelematta sitä virheeksi tai vääräksi. On tärkeetä ymmärtää, että jos ei rakasta itseään, on vaikea olla tasapainoisesti toiselle. Seuraavat vertaukset saattaa olla yleistyksiä ja paikoitellen övereitä, mutta mie oon törmänny näihin kaikkiin joko omassa tai jonkun läheisen elämässä.

Todellinen mie kokee rakkautta, rakastuu, jakaa jotain yhteistä jonkun kanssa jossain hetkessä, joka on arvokkainta mitä mie tiedän. 'Parisuhdeminä' vaatii jatkuvaa rakkautta ja yrittää kahlita tuon hetken. 'Parisuhdeminä' ei ymmärrä, että rakkaus on NYT, sitä ei voi kahlita tai ehdollistaa (tai se tukahtuu pikkuhiljaa). Yksikään ihminen ei lupauksista huolimatta voi aidosti tietää riittääkö rakkautta seuraavana kesänä saati kymmenien vuosien päästä (eikä myöskään kieltää). Rakkaus on aina NYT.

Todellinen mie on vapaa ottamaan elämän ja vastaantulijat vastaan sellaisenaan, tilanne ja hetki hetkeltä. 'Parisuhdeminä' (usein!) vaatii huomion keskittämistä poikkeuksetta yhteen ihmiseen, pohjaten yhteiseen sopimukseen 'parisuhteesta'. Todellinen mie ei voi muokkautua suullisten sopimusten mukaan. Riippumatta siitä, onko parisuhteesta erikseen sovittu, todellinen mie tulee edelleen kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita. Todellisessa minussa voi nousta erilaisia (rakkauden) tunteita edelleen ihmisiä kohtaan, jos niin on käydäkseen. Todellinen mie voi riemuita kaikista positiivisista tunteista ja kohtaamisista, 'parisuhdeminä' tuomitsee, tukahduttaa ja kieltää kokonaan mahdolliset rakkauden kaltaiset tuntemukset muita kuin 'parisuhteen' toista osapuolta kohtaan.

Todellinen mie kunnioittaa ensisijaisesti omaa oikeaa. 'Parisuhdeminä' vaatii luopumaan omasta oikeasta yhteisen nimissä, tai pahimmassa tapauksessa toisen osapuolen oikean nimissä. Todellinen mie ymmärtää, että vaan kuuntelemalla omaa oikeaa voi olla se paras ja ihanin versio omasta itsestä myös sille toiselle. 'Parisuhdeminä' tuomitsee oman oikean itsekkääksi, kokee tulleensa petetyksi.

Todellinen mie haluaa ensisijaisesti kehittyä ihmisenä ja tukea rakkaita oman kehityksensä tiellä, laajentua. Valmis muutoksiin. 'Parisuhdeminä' pelkää kehitystä ja haluaa sitouttaa tuttuun ja turvalliseen.

Todellinen mie ymmärtää toisen ihmisen arvon suorana peilinä omasta itsestä omalle itselle, 'parisuhdeminä' syyttelee ja näkee puutteet toisessa. Todellinen mie arvostaa läheisten ihmissuhteiden tuomia haasteita ja on valmis kohtaamaan ne osat itsessä, jotka reagoi vastapuoleen negatiivisesti ymmärtäen niiden olevan omia heikkouksia ja kehityskohteita. 'Parisuhdeminä' näkee virheet ja puutteet aina toisessa, syyttelee, haukkuu ja loukkaantuu. 'Parisuhdeminä' vaatii ongelmiin korjaustoimenpiteitä toiselta osapuolelta, jonkinlaista hyvitystä tapahtuneesta.

Todellinen mie haluaa antaa saamatta mitään takaisin. 'Parisuhdeminä' antaa vain jos vastapuoli antaa saman verran tai enemmän.

Mikä saa ihmisen ajautumaan tällaiseen "parisuhde"-tilaan? Tuskin kukaan haluaa olla rajoitettu ja kahlittu, tai rajoittaa ja kahlita. Jokainen haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi omana itsenään. Usein kaavoihin kangistuminen tapahtuu pikkuhiljaa vaiheittain ja oireilee pieninä epäkohtina, joita ei huomata tai ollenkaan haluta nähdä tai kohdata, kunnes ne paisuvat sellaisiin mittapuihin, ettei kummallakaan enää ole hyvä olla. Syyttely ei auta, "parisuhdemoodi" sisältää tärkeää tietoa omasta itsestä ja omista vajeista, joita yrittää täyttää toisella ihmisellä. Miun kokemuksen mukaan "parisuhdemoodi" paljastaa alitajuisia kaavoja, jotka on usein jo lapsuudessa omaksuttu ja opittu turvallisen aikuisen rakkauden ja ymmärryksen puutteessa ja on just siulle siun elämän tärkein työmaa ja kehityskohde, josta voi olla innoissaan ja kiitollinen, vaikka välillä tuntuu että happi loppuu ja tästä ei selvitä. Käsittelemätön menettämisen pelko voi ajaa ihmisen hulluuden partaalle.

Tietenkään kaikki parisuhteet ei ole synkkiä, eikä missään nimessä ole väärin olla parisuhteessa, naimisissa, kihloissa tai mitä tahansa. Mutta kun kaikki sitouttavat ja rajoittavat tekijät poistetaan ja koetaan ja jaetaan elämää tasavertaisesti toisen rinnalla, miun kohalla koko status "parisuhde" jää tarpeettomaksi ja rakkaus on puhtaampaa ja voimallisempaa. Siihen ei enää sisälly minkäänlaista luokittelua, se on sitä itteään. Mie oon mie jokatapauksessa, toimin omasta itestäni käsin antaen muille vaan parasta, aidointa, raakaa omaa itteeni, enkä määritä käyttäytymistäni kenenkään perusteella. Välillä täytyy ehkä vähän sokaistua, että voi taas nähdä, mut se on elämää. Rakastan joka tapauksessa ketä rakastan ihan täysii ja lopulta se on ainoa merkityksellinen asia. Aidot jutut on ja pysyy, pitelemättäkin.

Moi!

Mie oon niin innoissani pitkän tauon jälkeen tässä näppiksen ääressä etten tiedä miten päin osaisin olla! Paljon on mahtunut viimeiseen puoleen vuoteen ja se näkyy vahvasti myös täällä blogin puolella. Ilme on uudistunut ja jatkossa enemmän kuin yritykseni nimissä, kirjoitan enemmän henkilökohtaisesti omasta olemisesta. Mennikkö on edelleen olemassa ja valmiina toimimaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta, mutta viettää tällä hetkellä enemmän hiljaiseloa ja mie keskityn olennaiseen eli läsnäoloon itselle, ympärillä oleville, Pihlalle ja loppukesästä syntyvälle toiselle lapselleni luottaen että oikeat asiat ja ihmiset tulee vastaan oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan.

Viimeisen puolen vuoden tapahtumista ja sisäisestä myllerryksestä saisi varmaan romaanin, mutta mie en mitenkään jaksa kertoa kaikkia niitä käänteitä mitä siihen mahtuu, täytyy sanoa että aika on ollut miun elämän yks rankimmista jaksoista. Sitä on vähän niinkuin tavaroiden hamstraaja muuton yhteydessä, vaikka ajattelee, ettei sitä tavaraa paljoa ole, niin kuitenkin saa huomata jokaisen nurkan ja komeron siivotessaan, että taas on kertynyt paljon ylimääräistä, jota ei ole edes huomannut. Sitä on havainnu entistä tiukemmin jämähtäneitä toimimattomia mielen kuvioita itsessä, joista irtipäästäminen on ollut ennenkokemattoman sisäisen tuskan läpikäymistä.

Ulkoisesti kaikki asiat on olleet koko ajan kunnossa, meillä on ollut ihana asunto, niinkuin syksyllä kerroin, hyvää ruokaa pöydässä, tiivistä yhdessä oloa mutta samaan aikaan jokaisella läheiselläni/yhteisööni kuuluvalla on ollut erittäin voimakasta sisäistä kasvua ja itsenäistymisen aikaa, hiljaiseloa itseä tutkien. Jumahtaneisuutta. Pitkät talviunet. Nyt kun vihdoin näyttää siltä et kevät on koittanut ja alkaa taas herätä eloon, sitä huomaa, että uskomattoman moni asia omassa olemuksessa on muuttunut, keventynyt. Näin jälkikäteen voi kyl olla kiitollinen, että on saanut tuollaisen kokemuksen, jonka aikana on pakottanut itsensä syntymään uudelleen ja luopumaan kaikesta, mikä ei vastaa sitä mikä minä olen.

Liian hyvää ollakseen totta

Niin jännää kuin se onkin, meidän yhteisössä kaikki asiat on olleet liian hyvin ja kaikki on liian turvallista ja varmaa. Se on ajanut siihen, että jokainen on täysin jumahtanut paikoilleen, ja henkilökohtainen kehitys, oppiminen, kasvaminen, laajeneminen, eteenpäinmeneminen, kokeminen ja ylipäänsä eläminen on jäänyt pois. Lopulta se ajaa siihen, että vaikka on kaikki pelit ja vehkeet, samanhenkisiä ihmisiä, rivitaloasumisen edut ja kaikki ulkoiset puitteet kunnossa, sielu kuihtuu, eikä kenelläkään ole enää toisilleen annettavaa. Todettiin yhdessä että kun tämä henkilökohtaisen kasvun rankka aika ja sisäänpäinkääntyneisyys on jaettu yhdessä, nyt on aika taas jatkaa eteenpäin ja alkaa elää uudella kevyemmällä olemuksella. Mie palaan takaisin juurilleni Heinolaan.

Tällaiset tilanteet ajaa huomaamaan, miten vahvasti on taas luokitellut erilaisia asioita hyviksi tai pahoiksi, oikeiksi tai vääriksi. Jostain syystä mieli haluaa tehdä asioista vaikeampia kuin ne on, luoda monimutkaiset tarinat ja puitteet asioiden ja ihmisten ympärille, rakentaa ja kasvattaa omaa persoonaansa haluamallaan tavalla. Luokitella itsensä arvoasteikolle, jossa on aina liian huono jossain tai liian vähän jotain, tai vastaavasti ainakin parempi kuin tuo tai oikeammassa kuin nuo. Tai ainakin "rikas", "köyhä", "äiti", "vaimo", "kuuluisa" tai mihin ikinä keksiikin samaistua. Todellisuudessa en ole mitään noista. Kaikki ne ovat mielen pitkälle jalostettuja tarinoita ja pakkomiellettä olla joku tai jotain.

Mie oon jopa syyllistäny itseäni siitä, että miun on oltava jotenkin viallinen, kun ulkoiset puitteet on kaikki niinkuin oon aina halunnut, ja sisällä vaan on tyhjää. No kai nyt, ku istun kotona tutussa ja turvallisessa ja oon vaihtanut eteenpäin menemisen paikoillaan junnaamiseksi. Hihh!! Kyllä mie oon niin innoissani et asiat liikkuu ja jotain ihan uutta ja hienoa pääsee taas ilmentymään elämään, kun nousee omille jaloille.

Havaintoja Nyt

Nyt kun tuntuu, että mie oon taas elossa, ja mietin vuoden takaisia elämäni suurimpia haasteita, näyttää ihan siltä, että kaikki niistä ovat lähteneet ratkeamaan, ihan itsestään. Monenlaiset palapelit palikat, joita aiemmin on väkisin yrittänyt saada paikoilleen, liukuu nyt ihan itsestään omille paikoilleen. Tuntuu että tarve perustella omaa olemista on vähentynyt radikaalisti. Sellainen yltiöpäinen positiivisuus on tasoittunut kovasti! Oon antanut täällä blogissakin ymmärtää että miun elämä on yhtä ruusuilla tanssimista ja pilvilinnoja, ja ilmeisesti jotenkin väkisin yrittänyt pitää itteni sellaisessa hurmion tilassa. Ja kertoa siitä mahdollisimman monelle Nyt kun tarkastelen tuota, niin ei kuulosta ihan tasapainoiselta olemiselta! Hassua. Niin sitä ihminen muuttuu. Tarve ymmärtää asioita järjellä ja luokitella on vähentynyt. Kirjoitustyylikin taitaa olla nykyään enemmän miun näköinen. Miun elämä on yksinkertaistunut huomattavasti ja en meinaa pysyä housuissani kun tajuan miten paljon oon vapauttanu omaa energiaa, jota voin käyttää ihan mihin ikinä haluan! Nyt kun mie kirjottelen tätä tekstiä, huomaan että mie todella tykkään miun elämästä. Mie ihan oikeesti oon elossa, tässä hulinassa, jossa kaksi raskaana olevaa naista yrittää kuvata videomateriaalia syksyllä ulos tulevaa Toisenlaiset äidit -sarjaa varten kahden 4-vuotiaan leikkiessä muuttolaatikoiden keskellä. Paikkakunnanvaihdos on vielä tämän kuun puolella ja jatko on ihana mysteeri! Nautin täysillä viimeisistä yhteisöllisistä hetkistä tällä erää. Tervetuloa uusi ja tuntematon!

Syvemmälle rehellisyyteen

Pohdin toukokuussa rehellisyyttä kirjoituksessani. Rehellisyyden merkitys elämässäni kasvaa jatkuvasti. Vain täysin rehellisenä voimme olla mitä oikeasti olemme ja meillä on aidosti annettavaa (ja vastaanotettavaa) muilta. Kun päätät olla itse rehellinen, saat sitä myös ympäristöstäsi. Viime aikoina ympäristössäni on tapahtunut uskomattomia mullistuksia kun rehellisyys on astunut osaksi ihmissuhteita, askel askeleelta. Jokaisella on tilaa hengittää ja toteuttaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla.

Tänään keksin mahtavan ja tähänastisesti tärkeimmän tavan hyödyntää sosiaalista mediaa omassa (ja muiden!) kasvussa kohti sitä mikä minä todella olen. Muut ihmiset toimivat peileinä minulle itselleni minusta itsestäni ja rehellisyys on tärkein löytämäni työkalu tutkia omaa sisintä, silloin peilikuva on kirkkaimmillaan. Päätin haastaa itseni todenteolla ja tehdä facebookissa seuraavanlaisen tilapäivityksen vajaan kahdensadan kaverini nähtäväksi:

Mie oon niin vakuuttunu rakkaudellisesta rehellisyydestä sekä sen voimasta nostaa ihmissuhde uudelle tasolle, että haluan haastaa itseni ja sinut täydelliseen rehellisyyteen!  Onko meillä puhumattomia ajatuksia toisistamme? Mitä voimme oivaltaa itsestämme toistemme kautta? Millainen opettaja sinä olet minulle? Aloitan jokaisen tästä tilasta tykkäävän kamun kanssa yksityiskeskustelun jossa kaivetaan luurangot kaapista ja nostetaan kissat pöydälle hyväksyvässä ilmapiirissä  Tästä tulee hauskaa, pelottavaa, kiusallista, karmaisevaa, laajentavaa ja palkitsevaa! Piis än lööv! 

Loppupäivä onkin ollut antoisampi kuin osasin odottaa. Olen käynyt monia avaavia ja yhteentuovia keskusteluja useiden facebook kavereideni kanssa. Ihmisenä, ihmiselle, luokittelematta tai arvostelematta omia tai toisen tunteita. Pyyteettömyys ja rakkaus minussa on moninkertaistunut. Yksin pääni sisällä en parhaimpien oivallustenikaan jälkeen ole kokenut vastaavaa vapautumista. Rehellisyys voi toki nostaa pintaan pelkoja, inhoa, katkeruutta ja muita välttelemiämme tunteita, jotka haastavat meitä ymmärtämään itseämme ja muita paremmin. Kohtaamalla ja hyväksymällä emootiot raakana, täysin alastomana, ne jäävät lopulta tarpeettomiksi. Mitä jos toinen osapuoli ei ymmärrä? Se ei haittaa. Sinä voit silti ymmärtää häntä. Ehkä hän tarvitsee aikaa ymmärrykseen. Olet jo ylittänyt itsesi ja valaissut itsesi rehellisyydelläsi!

Haastankin sinut sukeltamaan syvimpiin kolkkoihisi ja peilaamaan rohkeasti mitä muilla on sinulle opetettavana itsestäsi. Oletko valmis kohtaamaan ja valaisemaan itsesi ja muut ehdottomalla ymmärryksellä, rehellisyydellä ja rakkaudella? Oletko valmis luomaan jotain uutta, niin että kaikilla on hyvä olla juuri sellaisena kuin on?